Shamanic activism and self-

The shamanic path is about connection, being a conduit, responsibility and service through the help of spirit helpers (or teachers, “power animals”, guides) for others: be it community, family, Mother Earth and all that dwells above and below her. The side effect, if one walks this path, is understanding and development of self.

My teachers in this reality laid this out fairly clearly to me. In Tuva, a group of European shamanic practitioners arrived and were being taken around to sacred mountains and springs, meeting shamans in the city and countryside. These shamanic practitioners had backgrounds as therapists, researchers, anthropologist, media editors and publishers, teachers at universities, practitioners of Buddhism – just to give some more background. My role was to just accompany and act as a liaison / help arrange / do cultural “interpretation” between Tuvans and them. On one such occasion one of them asked what techniques, or for example, journeys does he (the shaman they were visiting) do for himself to develop himself.

Discussion ensued. First, what was a journey. Second, develop self meant…?

The shaman answered: 

“we don’t do things for ourselves. Shaman gift is to serve. My family (extended family too) takes care of me. We take care of the sacred places by blessing and purifying, singing our algyshtaar. Then they take care of us if all goes well. 

When something is wrong, then we have to do more work (ritual for land, spring, mountain, sacred trees and places, herds, cars, people, objects…). People don’t go to shamans who are not strong (as in spirit connection/making ceremony and rituals that change something). People know who they are (those shamans). I do not do work on myself. The spirits work on me. I take care of my people and land”.

In the following days and months something became more clear to me: this path is not pursuing self-development – nor enlightenment. Not directly. It is not psychological, although psychology fields of understanding are used to interpret the shamanic path / world view or turn it into something else without recognition of the interconnectedness of Spirit World and this reality.

I do not know of any other way to explain this at this moment. And when I dwell on this shaman’s words there is much food to digest.

So amongst all this climate talk – I think of just garbage, pollution of air, land, water, raping the earth and women for more and more, consumerism, and much more and ask myself: What am I doing to impede the connection between myself/family/community and caring for Mother Earth? What can I do to help? What, in my actions that I live right now, need to be changed so that I may better honour this world that I am living in at the moment? How can I receive power 

What do my spirit helpers have to say on this? 

If someone is fumbling along on this path (I think we are all fumbling along) then do we not have a responsibility of honouring the still living indigenous peoples and their knowledge? Do we not have a responsibility to ask from our own Spirit helpers those questions and live as best as we can accordingly?

I hear a small teasing voice saying: “yeah, the christians have their holy spirit and angels and cherubs and devil which tell them things – and they are very different than what I would consider living and being in this place”. I cannot answer that except to say sad, grief. Compassion I want – yet it is the place that I stumble: judaeo-christian bible-quoting, them vs us folk. 

That is a side-effect of doing shamanic healing work for others: I became aware that it is my shadow, one of my traumas, one of those conflicting (ristiriitäinen) aspects that I have no answer too. Just trying to be compassionate – and sometimes miserably failing at it. 

I cannot and will not accept that those walking on a shamanic path / animistic / pagan path want their neighbourhood, village, city, town, state, commune, county, country, continent, world to be a dumping and extraction ground and do nothing. In order to walk this path – or any animistic path – the Land is Sacred. All life is sacred, There is a giving and taking for it to continue – yet the taking is taking and has taken its toll. 

Honouring even the taking (either we agree with that taking or not and I was thinking of meat industry at this moment of writing) if we are using that something (wood for energy, cement, water, whatever!) we took needs to be recognised and thankfulness for it and asking for forgiveness even – but only if we truly mean it.

If the one of the roots is “green technology and industry” is this not another form of abuse? Use of waste for materials and new packaging requires continued consummation. Beeswax wraps require more work for bees because the wax gets stolen from their hives for our consumerism and waste. There are difficult decisions for activists!

I return to my questions to self and to my spirits: 

  • What am I doing to impede the connection between myself/family/community and caring for Mother Earth? 
  • What can I do to help? 
  • What, in my actions that I live right now, need to be changed so that I may better honour this world (the whole earth or maybe it is country or state or commune or community or village…) that I am living in at the moment? 
  • How can I receive help from others or step-up and out on this entire issue?
  • How can I serve? 

If others made the same journey – with their Spirit helpers/guides – what answers would come forth? In short simple sentences or phrases? Maybe it involves a ceremony or ritual. However it definitely contains physical action (picking up, keeping wallet in pocket and not buying, quitting something, assisting in a group, marching, writing, singing, etc etc).

Nyt puhun shamaanin Parannusrummusta

Nyt puhun shamaanin Parannusrummusta

Jokin aika sitten (2019) olin sairauslomalla – sain viruksen. Lääkiksen itseäni viskin, hunajan ja lämpimän veden sekoituksella, miedolla saunalla sekä yrteillä ja eteerisillä öljyillä. Viruksilla on oma elämänsä – käytän kaikkia keinoja helpottaakseni oloani! Ja katson elokuvia, pohdin kaikkia asioita, täytän vaalikone-kyselyt ja etsin oikean ehdokkaan. Vastaan erään henkilön kysymykseen, mitkä ovat parhaita värejä rummulle ja paras puulaji kehykselle. Vastaus: kysy auttajalta ja etsi netistä rummun rakennuskurssin – löytyy paljon vaihtoehtoja ja tekijöitä.

Mietin, että aloitan blogin: haluan kirjoittaa rummusta, valmistuksesta, miksi tein kuin tein ja tallentaa kaikki, mitä pystyn Tuvan matkasta ja shamanismista Tuvassa. Sitten aloitan siivoamaan tietokonettani ja tallentamaan eri tavalla kaikenlaista. Löydän eräältä muistitikulta haastattelun, jonka Dr. Elina Hytönen-Ng Itä-Suomen yliopistosta oli tehnyt vuonna 2014. Elina oli osallistunut meidän kuuden päivän Shamanistisen parannusrummun rakennuskurssin. Hän on etnomusikologia ja šamanismin harjoittaja. Paljon kysymyksiä nousee esiin kurssin aikana. Järjestämme aikaa myöhemmin kesällä haastattelun tekemiseen. Elina pyysi, että toistan osan siitä, mistä puhuin kurssin aikana – tai lähellä! Nauha pyörii tätä kirjoittaessa. Kuuntelen, äänessä on vahva mielipide ja paljon ohjausta!

Rummun valmistus – rummun omistus. Nyt puhun shamaanin Parannusrummusta. Ei soittimesta. Jaana Kouri ja minä olimme keskustelleet Rummun synnytyksestä. Meitä yhdistää kiinnostus käsityöhön, suomen kieleen, pohjoismaisiin ja Fenno-ugrilaisiin tarinoihin ja yhteyteen Rummun hengen kanssa. Ja suhde omaan rumpuuni, sekä se, mitä näin ja koin Tuvassa shamaanien ja heidän rumpujensa kanssa iskee sydämeeni ja haluaisin jakaa sen eteenpäin.

Yhdessä, Jaana ja minä, toteutimme kokeilumielessä viikon kestävän shamanistisen rummun synnytys/rakennuskurssin vuonna 1998, jos muistan oikein! Kun aloitimme rummun rakennuskurssimme ei tietääksemme Suomessa ollut “henkien johdattavien parannusrumpujen valmistajia”.  Tunsin Tanskasta Torbenin ja Norjasta Dayn, jotka rakensivat shamaani rumpuja. Taiteilijoita en laske mukaan, enkä käsityöläisiä. Taina Pailos, Tuula Nikulainen ja edesmennyt Tapani Hietalahti olivat inspiroivia opettajiamme ennen kuin aloitimme. Heidän rummuissaan yhdistyi kädentaitoa, tieto ja taiteellinen inspiraatio.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana on syntynyt erittäin paljon kursseja ja pajoja. On ollut mielenkiintoista seurata opettajien kädenjälkeä. Joskus rumpua katsomalla näkee, kuka on tekniikan taustalla.

   Välillä on noussut samanlainen olo kuin joku silittäisi korppien selkää, mutta väärältä suunnalta, eli pyrstöltä niskaan! Nousee kapitalistinen kilpailunhalu, joskus pilkahtaa ylimielisyys: minä tiedän paremmin kuin he! En tuomitse tunteitani, vaan muistutan itseäni, ettei ole oikeaa tai väärää, en tuomitse muita, on vain tämä ihana ihmeellinen ihmisyys ja erilaisuus.

Usein olen miettinyt: Milloin me järjestämme Rummun teon opettajien leirin – tai kutsumme kaikki valmistajat olemaan läsnä ja jakaman tietonsa, taitonsa, näkökulmansa, jne? Onko semmoinen mahdollista? Pystynkö tai haluanko jakaa Minun arvokasta, Minun tietoani ja taitoani muualle? Olen huomannut, että ääni/ego/lapsi/aikuinen voi puhua noin! Jos antropologit kykenevät kokoontumaan yhdessä ja jakamaan dokumenttinsa, filminsä ja löytönsä toisilleen, voisimmeko me rummun tekijät tehdä saman?

Löydettyäni kätköistäni paljon Rumpuun liittyviä papereita, tallennuksia, kuvia ja tutkimuksia iski kirjoittaminen halu.

Shamaanirummut, puhun nyt kehärummusta ja kapulasta/“orba”sta (Tuvan kielille). On monia erilaisia, kyllä. Eräs ystävä käyttää talking drum/puhuvaa rumpua – hän soittaa eri tempoja, lauluja ja rytmejä silloin, kun hänen isänsä menee transsiin ja ottaa yhteyden esivanhimpiin ja kaikkiin heidän heimonsa henkiin. Se on sen Rummun tarkoitus. Ja tiesitkö? Tämän ystävän täytyy ottaa oman isänsä paikka – eli parantaja. Sitten hän ei rummuta enää, vaan sen tekee joku muu.

Shamaanin Rumpu on pyhä.

Shamaanin Rumpu on Elävä. Ei perkeleen ihana vibra-, ihana ylä- ja ala-äänisoitin. Se ei ole soitin.

Shamaanin Rummulla on oma henki.

Shamaanin Rummusta on pidettävä huolta – kuten lapsesta – kuten vanhuksesta – kuten toisesta ihmisestä. Parhaimmalla tavalla, mihin pystyy.

Shamaanin Rummulla on oma ääni.

Shamaanin Rumpu kerää voimaa, levittää, jakaa, tuhoaa, poistaa, luo, katkaisee voimaa.

Kunnioita Shamaanin Rumpua. Ruoki sitä.

Yleensä shamaanilla on yksi tai korkeintaan pari Shamaanin Rumpua elämänsä aikana, koska Rummun ja shamaanin välille kehittyy läheinen suhde. Rumpu kerää voimaa, tietoa ja taitoa. Rummusta on pidettävä huolta, häntä on ruokittava, pidettävä elossa. Joskus se on kovaa työtä. Ei kannata haalia enempää kuin on tarpeen. Muista vastuullisuus!

Shamaanirummulla tarkoitan Rumpua, jonka synnyttämisessä ovat mukana henkiauttajat, jotka ohjaavat ja opastavat, kuinka rumpu on tehtävä. Kirjaimellisesti. Ne kertovat, kuinka työskennellä. Ne kertovat hetken, jolloin tarvitaan ottaa aikaa seremonian ja riitin valmisteluun. Vuorovaikutuksessa ollaan samalla tavoin kuin ollaan pari- tai ystävyyssuhteessa. Se on jatkuvaa vuoropuhelua.

Vuonna 2009, oliko se silloin? Reilut 15 vuotta olin kulkenut rummun kanssa ja laulamisen kanssa, kun minut kutsuttiin Gaunt’s Houseen UK Shamanic Konferensille. Minulla oli ”esitys” lauantai-iltana, ja sunnuntaina aamupäivällä luento yli sadalle ihmiselle. Aihe oli Tuva. Mukanani oli paljon esineitä, jota käytin Tuvassa, ja joita vieläkin käytän. Tarkistin omilta henkiauttajiltani, mitä yleisön kanssa piti tehdä. Lauantai-iltana oli Tuvalainen Tuli-seremonia ja luento-esitys Tuvan shamanismista – ja erityisesti esillä oli rumpu ja kapula.

Sunnuntaiksi sain ohjeet henkiauttajilta. Minun tuli ohjata ihmiset laulamaan heidän rumpujensa kanssa, sekä tekemään matka ja kysymään: mikä on sinun henkesi? Näytä minulle ja opeta minulle, kuinka laulaa sinun (Rummun) lauluasi. Kuinka ylistää Rummunhenkeäsi. Sitä samaa, mitä opin Tuvassa, se on minun normini. Sitä mitä olemme opettaneet kurssillamme.

Esi-ajatukseni oli tämä on varmasti tuttua ja vanhaa, tämä on heille tuttua. Oi, sain halon päähäni – ja ison palan niellä – don’t assume anything! Älä oleta!

Yllätys yllätys: kun vanhat konkarit (kirjailijat, opettajat, luennoitsijat – minulle isoja nimiä “šamanismi maailmassa”) sanoivat, että tekivät ensimmäisen kerran näin, syntyi kysymys: kuinka ihmiset, jotka omistavat rummun eivät tiedä tätä? 

Noin 110 rumpua oli nostettu ilmaan, kaikki soivat, kaikki laulavat eri kielellä – tunne oli kuin herätysliiketapahtumassa, kun Pyhä Henki laskeutuu alas!

Eli jos omistat Rummun – jos olet ostanut, tehnyt, olet saanut lahjaksi, ole hyvä ja kuuntele haastattelu (mp3) BandCamp-sivulla.

Olemme tehneet ja toteutamme Tanja Kankaan kanssa kuuden päivän rummun synnytyskurssin, koska haluaisimme viedä ihmiset syvemmin yhteyteen Rummun ja Luonnon kanssa; Rummun ja heidän omaan luontonsa; heidän ja synnytyksen energian (koko fyysinen skaala) kanssa; heidän oman äänensä kanssa (en tarkoita pelkkää laulamista); heidän Rumpunsa tarkoituksen ja heidän oman elämänsä tarkoituksen; ja erityisesti, kuinka he käyttävät Rumpua parannustyössä, jos se on siihen tarkoitettu?

Kuusi päivää ei riitä! Mitä jos kurssi kestäisi vuoden? Kolme vuotta? Kaksikymmentä vuotta? Meidän kulttuurissamme? Liian usein katsomme kelloa, kun meidän tarvitsisi katsoa Luontoa ja Taivasta, Äiti Maata. 

Mitä jos jokainen lapsi saa oman rummun kun täyttää kolme vuotta? Ja kun siirtyy lapsuudesta aikuisuuteen, ottaen aikuisen vastuun ja velvollisuudet kannettavakseen, saisi uuden rummun? Siperiassa vain shamaanit kantavat rumpua. Ja muut, eivät? Entä jos saamelaiset ja karjalaiset eivät kantaneet rumpua, mutta käyttivät pelkkää ääntä ja Luontoa? On niin monta erilaista keinoa tehdä parannustyötä.

Kun näen ihmisten jättävän omat rumpunsa sikin sokin sinne ja tänne, tai kun he eivät tiedä kuka hänen henkensä on, onko mies-, nais- tai muu henki? Tai kun he eivät tiedä kuinka ruokkia ja kunnioittaa häntä, kuinka työskennellä hänen kanssaan, on pakko alkaa puhua. Kirjoittaa.

Ehdotukseni on: Jos saat lahjaksi rummun, teet oman Rummun, ostat rummun… 

Tee shamaani matka ennen rummun vihkimistä ja herättämistä oman henkiauttajan tai voimaeläimen kanssa ja kysy kuka ja missä on rumpuni henki? 

Pyydä, että hän ottaa eläinmuodon, kasvihahmon tai hei, molemmat! Siksi, että se syventää ajan mittaan omaa suhdettasi tähän maailmaan, jossa asumme nyt. Kyllä, se voi olla jotain sfääristä. Voi olla, että hän ilmenee ensin muotona tai värinä – ajan myötä muutos tapahtuu. Rummun hengellä on monta ulottuvuutta, hän voi olla samaan aikaan sekä väri että muoto, henki, eläinhahmon. Rummun nahka ei määrittele hänen henkeään! Sama kuin ihmisillä! Eikö niin?

Kuinka minä ruokin ja kunnioitan sinua? Koska Rumpu on elävä – sinun tarvitsee tietää, mitä hän syö. Kuinka usein? Milloin? Kuinka? Kuinka minä tiedän, että hän on täynnä – tai hän ei halua tai ei pysty hoitamaan jotain henkilöä tai tilannetta? 

Täytyykö minun muuttaa tai luovuttaa jotain, jotta hän voi tehdä työnsä? Milloin ja kuinka minä käytän sinua? 

Konkreettisesti.

Vastaukseksi ei kelpaa pelkkä “levittää valoa maailmalle”. Kysyn perään KUINKA, opeta minua! Ja opetus ja opintopisteet kestävät koko elämän ajan, jos tätä polkua jatkaa, sanonpahan vain. 

Kysy, mikä on minun Rumpuni tehtävä. Oletko yleisö-, rumpupiiri- vai parannustyörumpu? Voivatko muut koskea sinuun? 

Jos on kyseessä on parannusrumpu, pyydä että Rummun henki opettaa sinulle kuinka toimia hänen kanssaan. Voi olla, ettet saa koko pakettia samassa istunnossa! Etukäteen ei voi päättää, tuleeko tästä parannusrumpu, jolla hoidat muita ihmisiä. Saattaa olla, että Rumpu ei sitä tahdo, voi olla, että hoidat sillä vain itseäsi. Rumpu ei ole egon jatke.

Parantaja tarkoittaa palvelijaa, sitä joka palvelee. Itsensä kehittämisen ei tulisi olla päämäärä. Se on sivuvaikutus, jos otat huomioon kaikki kompastuskivet ja vastaukset, jotka saat kun työskentelet muiden hyväksi.

Muista vuoropuhelu. Tiedosta, mitkä ovat matkan aikana nousseet tunteet. Tee yhteistyötä.

Jos et pääse eteen päin tai on jotain, mitä et ymmärrä, hanki itsellesi opettaja tai opas tässä todellisuudessa, sellainen, joka auttaa sinua työskentelemään Rumpusi kanssa.

Yleisörumpu eli audience drum, yhteisörumpu eli communal drum. Henkilökohtainen rumpu. Perherumpu, koristerumpu, transsirumpu, seremoniarumpu, meditaatiorumpu, sointurumpu, yhteisörumpu, heimorumpu, rock’n’roll-rumpu, tanssirumpu, papitarrumpu, shamaanirumpu, tietäjärumpu, xamnarrumpu, vesirumpu, hikimajarumpu, lasten rumpu, ja sydämenlyöntirumpu on jokaisessa.

Tuvan tasavallassa opin, että jos et pidä huolta omasta parannusrummustasi – sinun shamaanirumpunasi – on mahdollistaa että hän voi kääntyä ja purra sinua.

– Christiana Aro-Harle(n) vilkkaan mehiläispesän kuhinan kaltaisista ajatuspyörteistä kiteyttänyt Tanja Kangas

https://solavoima.fi/fi/palvelut/shamaanirummun-synnytys/

An encounter with Honeypaws

An encounter with Honeypaws – Black Beast – Honey Stealer – King of the Forest – Golden Master – Golden Apple of the Forest – Golden Mistress of the Forest. 

The night scuffled in darkness when Otso came from the wood. 

A voice sang out: My darling, come to me. You the sweetness, the darkness, the eater of honey, of berries. Come to me,  come to me! Handsome, beloved, eyes like black buttons. Come, come, come to me now!” cried the voice in the night. 

Since the womb, this, the awaited moment. Since Honey Stealer, this Golden Mistress of the Forest became present there has been preparation for the encounter, the wedding. Through the dusky night falling on Earth, with sons gathered, dear friends and family near, He walked through the trees to the gathering grounds.

We danced, we sniffed, we parleyed, we were afraid. But Ohto, the darling, the Black Beast, the Honeypaws, the Son of the Pleiades, the Master of the Forest bent down. He offered Her his back to stroke, to touch, to test. And Daughter touched, and that was that. 

Each stroke of finger, each stroke of hand, gentle, gentle like a flame brand lit within her, lit deep lights. Drew up the flame, drew up the honey, drew up the sweetness, and drew out the pain. 

He let her touch his coat that is what He did. And in that touching He gathered around her, gathered her up, took her in. She trembled with knowing, she trembled with fear, and she trembled to feel great love was near. 

Power of might, power of knowing, power of playing, power of longing, power of hoping, power of home.

Her feet they buckled, down she went. He held her up, he pulled her under.  They were called into the warmth of the fire, his coat upon her, in the company of two-leggeds and reindeer brothers and sisters. Daughter Fire with flames dancing in the centre. The drums sang. Their voices of thunder trembling over the two. 

Spirit She sang the shapes of forest, grunts of beasts which gathered, remained. Spirit sang thunder, hummed liked Bee. His coat sank into hers in the dancing light. Not a sight of her face, not a sight of her hands, not a sight of her legs to be seen. 

A voice cried out: “Come back! Come back! Return! Return! To the fire light.” 

Calling and calling into the night. So deep the honey-ed dark, so deep the great sleep. 

Slowly arose the Daughter, the Wife, the Mistress trembling. Looking into the fire, looking into their faces. Shy as a Maid. What had she done, where had she been? Lying on her was Her lover’s dark skin. 

Smooth it is, smooth as silk. Dark and bronze, golden mahogany, not old and not young. 

That which had been missing, that which had been left was found once more in the dense starry night of full moon light. 

Let people believe, let people beware that this is not the first time a woman has wed Bear.